Vanhuksen hylkääminen on kaltoinkohtelua

Hengellistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua on tutkittu jonkin verran ja siitä on kirjoitettu myös suomeksi. Hakukonetta käyttäen netistä löytyy helposti aiheeseen liittyvää materiaalia.

Suomen ev.lut. kirkon nettisivulla määritelmä tuo esille hengellisen väkivallan monet muodot.  Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Samassa yhteydessä tehdään rajaa terveen ja epäterveen uskonnollisuuden välillä.

Terve uskonnollisuus tukee ihmisen hyvinvointia ja antaa elämäniloa, epäterve uskonnollisuus toimii päinvastaisesti. Epäterve uskonnollisuus saattaa aiheuttaa muun muassa mielenterveysongelmia, koska uskonnolla on yhteyttä ihmisen syvimpiin arvoihin ja identiteetin rakennusaineksiin.

Hyvin tärkeä havainto on väkivallan liittyminen organisaation toiminnaksi.

Hengellistä väkivaltaa voi ilmetä niin vanhoissa uskonnoissa, perinteisten kirkkokuntien sisällä kuin uusissa uskonnollisissa liikkeissäkin. Riski joutua hengellisen väkivallan uhriksi on yleensä suurempi esimerkiksi fundamentalistisissa lahkoissa, joissa on voimakas karismaattinen johtaja. Hengellinen väkivalta voi olla osa uskonnollisen liikkeen toimintakulttuuria, tai se voi ilmetä vain yksittäistapauksina.

Hengellistä väkivaltaa voi olla myös perheissä. Vanhemmat saattavat estää lasten terveen uskonnollisen kehityksen ahdasmielisellä kasvatuksella, jolloin lapsen kyky saada aikuisena uskonnosta tukea elämälleen voi heikentyä.

Julkisuudessa tulee esille usein sellaiset tapaukset, joissa uskonnollinen yhteisö kohdistaa erilaisia haitallisia ja vahingoittavia toimi jäseniinsä, eli käytännössä hyvin tuttuihin ihmisiin. Siinä mielessä uskonnollisen yhteisön harjoittaman väkivallan ja lähisuhdeväkivallan välillä voi nähdä olevan selviä yhteyksiä.

Harvemmin hengellistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua tarkastellaan heikkokuntoisen vanhuksen hylkäämisen näkökulmasta.

Vanhus, jonka toimintakyky ja mahdollisuudet sosiaalisiin kontakteihin ovat pysyvästi alentuneet, jää hyvin helposti vaille hengellistä tukea. Omaiset ja hoitohenkilökunta eivät huomaa vanhuksen muuttuneen tilanteen vaatimia muutoksia omiin toimintatapoihinsa. Hoitoyhteisön rutiinit jatkuvat samanlaisina, vaikka jonkun asukkaan tilanne olennaisesti muuttuu. Seurakuntien työntekijöillä voi olla samanlaisia vaikeuksia muuttaa omia toimintatapojaan vanhuksen muuttuneen tilanteen vaatimuksia vastaavaksi.

Vanhus, joka on innokkaasti osallistunut kirkoissa tai hoivakodissa järjestettyihin messuihin ja rukoushetkiin, voi joutua vuodepotilaaksi. Tällöin sekä omaiset, henkilökunta ja seurakuntien työntekijät vain jättävät hänet yksin omiin oloihinsa. Hänen luokseen ei mennä, koska hän ei osaa pyytää apua. Tällaisessa tilanteessa kaikkien tulisi tarkastella omia toimintatapoja, yhteistyömalleja ja asenteita hengellisen kaltoinkohtelun näkökulmasta. Hylkääminen, unohtaminen, tuetta jättäminen voi olla niin syvä yhteisön kulttuurinen perinne, ettei sen olemassaoloa edes huomata. Silloin tulisi uskaltaa kysyä itseltään, miten haluaisin itseäni tuossa tilanteessa kohdeltavan.

Myös heikkokuntoisella ihmisellä on oikeus hengelliseen elämään. Vaikka omaisten tai henkilökunnan oma hengellinen näkemys poikkeaisi vanhuksen näkemyksestä, se ei saa olla esteenä hänen oikeutensa toteutumisessa. Heikkokuntoisen vanhuksen oikeus hengelliseen elämään voi toteutua vain muiden ihmisten tuella.

Vanhusten hengellisten oikeuksien parantaminen ja kaltoinkohtelun lopettaminen edellyttää asian esille ottamista sekä kodeissa, hoitoalalla yleensä että koko yhteiskunnassa. Hoitoalan oppilaitoksissa ja hoivayhteisöissä asiaan tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Tulisi pohtia miten koulutuksen oppimissisällöissä voidaan käsitellä heikkokuntoisten vanhusten hengellisten oikeuksien toteuttamista, ja kaltoinkohtelun sekä väkivallan torjuntaa. Miten alalle kouluttautuvat saavat valmiuden heikkokuntoisten vanhusten hengelliseen tukemiseen. 

Vierailen paljon erilaisissa hoivakodeissa. Oma kokemukseni vuosikymmenten ajalta on, että helposti henkilökunta haluaisi ohjata minut selvästi uskonnollisen, puheliaan ja hyväkäytöksisen naisen luokse. Vaikka kenties yksinäinen, heikosti kommunikoiva ja äkäiseltä tuntuva vanha mies tarvitsisi papin antamaa tukea kipeämmin.

Esimerkkinä hengellisen yhteisön harjoittamasta kaltoinkohtelusta on seurakunta, joka kieltäytyi toimittamasta messua muistisairaiden ihmisten hoitoyhteisössä sillä perusteella, että nämä ihmiset eivät enää mitään tarvitse, koska eivät enää mitään ymmärrä. Heikkokuntoiset ihmiset sysättiin inhimillisyyden ja hengellisyyden ulkopuolelle. Eikö pitäisi toimia juuri päinvastoin.

Hyvänä muutoksena pidän sitä, jos ihmiset rohkaistuisivat keskustelemaan vanhusten hengellisten oikeuksien toteutumisesta. Rukoushetkien ja messujen järjestämistavoista ja sisällöistä tulisi myös voida keskustella avoimesti. Tärkeää olisi kehittää vanhusten tukemista niin, että kaikkien hengelliset oikeudet voivat toteutuvat.  Kun kaikkein heikoimpien oikeuksista pidetään hyvää huolta, kaikkien onnellisuus lisääntyy.

 

Markku Palosaari

vanhusten pappi

Oulu