Ylisukupolviset siirtymät

 

Suoritin viime keväänä Kansainvälisen kriisi- ja erityistilanteiden johtamisen- tutkinnon Laurean ammattikorkeakoulussa. Tein opinnäytetyöni ylisukupolvisista sotatraumoista.  Kipinä tutkimukseeni tuli Turvallisen vanhuuden puolesta-Suvanto ry:n vertaistukiryhmästä. Tämän ryhmän keskeisenä tavoitteena on vertaistuen lisäksi vahvistaa turvallisuudentunnetta ja lisätä hallinnantunnetta omaan elämään. Myös trauma ja traumatisoitumisen käsitteleminen on tärkeää. Ryhmän mallissa punaisena lankana on Turvallisuuden ketjun-teoria, joka tarkoittaa kokonaisvaltaista työskentelyä ryhmäläisten kanssa heidän kokemastaan väkivallasta. Heitä tavataan tarpeen vaatiessa myös ryhmän ulkopuolella. Tämä malli voitti Hyvä Käytäntö-palkinnon v. 2014 ja olen toiminut ryhmän ohjaajana ja koordinaattorina sen alusta lähtien.

Traumojen käsittelystä on tullut keskeinen osa ryhmätapaamisia. Etenkin sodasta haluttiin keskustella lähes jokaisessa kokoontumisessa. Huomasin, että sota oli vaikuttanut hyvin vahvasti myös ryhmän vanhusten jälkipolveen. Kiinnostuin asiasta ja halusin perehtyä siihen tarkemmin. Havaitsin, että ylisukupolvista traumaa on tutkittu Suomessa vain vähän. Englanninkielistä kirjallisuutta aiheesta löytyy jonkin verran. Ylisukupolvisia sotatraumoja on tutkittu erityisesti Israelissa ja USA:ssa. (Sirviö 2013, Palosaari 2016.) Suomessa sotatraumoista ovat kirjoittaneet ja aihetta tutkineet akateemisesti mm. Sari Näre ja Ville Kivimäki (2006, 2013). Myös traumaterapia-tutkimuksessa ylisukupolvisuus on nyt ajankohtainen.  Sodan vaikutus seuraaviin sukupolviin on alkanut kiinnostaa ihmisiä viime aikoina myös Suomessa. Aiheesta on julkaistu artikkeleita ja tv-ohjelmia ja sitä on käsitelty elämänkerroissa.

Tutkimukseni tarkoituksena oli tutkia ovatko sotatraumat siirtyneet seuraaville sukupolville. Tämän tiedon avulla on mahdollista löytää väkivaltaa kokeneiden vanhusten vertaistukiryhmään merkityksellisiä teemoja ja myös jäsentää ja kehittää ryhmän työskentelyä väkivallan vähentämiseksi.  Hain vastausta seuraaviin kysymyksiin:

1.  Mitä merkitystä veteraanien sotakokemuksilla on ollut puolisoille ja lapsille? 

2. Mikä merkitys myöhempään elämään on ollut lapsuusajan perhe-elämän kokemuksilla?

3. Oletko koskaan joutunut hakemaan apua ongelmiisi ja jos olet, niin miten siihen on vastattu?

Laadullisen tutkimuksen aineistona käytettiin yksilö- ja ryhmähaastatteluja. Siinä oli neljä kolmen sukupolven ketjua, joita haastateltiin teemahaastattelun menetelmällä ylisukupolvisten traumojen esiintymisien löytämiseksi.  Yksilöhaastattelujen jälkeen kahdesta nuorimman sukupolven edustajista koottiin ryhmä, joiden kanssa keskusteltiin yksilöhaastatteluista nousseista teemoista. Tämän tarkoituksena oli vahvistaa ja testata teemojen oikeellisuutta. Tutkimus analysoitiin sisällönanalyysin menetelmällä.

Tutkimuksessa vanhimman sukupolven edustajina olivat sotaveteraanien puolisoita, koska oli suuria vaikeuksia löytää ehjiä ketjuja, joissa veteraanit olivat mukana. Toisaalta oli mielenkiintoista tarkastella sodan kokemuksia veteraanien puolisojen silmin. Haastateltavat löytyivät veteraanijärjestöjen kautta ja yhden ketjun jäsenet ilmoittautuivat itse mukaan kuultuaan tutkimuksesta.

Aineiston analyysissa nousi seuraavia teemoja: alkoholi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja järkeistäminen.

Tutkittavista koottu ryhmä oli sitä mieltä, että sotatraumoista selviämiseen on tarvittu erityisen paljon järkeistämistä. He totesivat, että tunteellisuus on vielä nykyäänkin monien mielestä heikkoutta. Siihen liittyi joidenkin ryhmän jäsenten mielestä myös häpeä, koska yhteiskunta arvostaa edelleen vahvuutta, jota järki edustaa. Häpeää pidettiin yksinäisyyttä ylläpitävänä tekijänä.

Apua ongelmiinsa olivat hakeneet vain kolmannen polven haastateltavat. Ensimmäisen polven tutkittavien avunpyyntö ei ollut tullut kysymykseen. Perheen ikävistä asioista vaiettiin, niistä ei puhuttu edes lähimmille sukulaisille. Niitä pidettiin hävettävinä.

Toisen sukupolven haastateltavat eivät olleet hakeneet apua ongelmiinsa. He olivat lapsuudessaan tottuneet siihen, että elämä kuului olla vaikeaa eikä siitä kannattanut valittaa. Elämä oli vain kestettävä. He olivat perineet sodan käyneiden isiensä käsitykset elämästä potemisena, onnellisuuden puuttumisena.

Kolmannen polven haastateltavilla paha olo oli ollut epämääräistä, haamuistunutta. Heistä kolme oli yrittänyt saada apua ahdistukseensa ja masennuksen tunteisiin. Se ei ollut onnistunut. Eräs tutkittava oli yrittänyt kysyä apua sosiaaliviraston toimeentulotukikäsittelijältä. Tämä ei ollut osannut neuvoa haastateltavaa mitenkään. Tämä oli saanut tutkittavan luopumaan avunhakemisesta.

Suomessa palveluorganisaatiot ovat hyvin hajanaisia ja niiden yhteistoiminnassa on paljon toivomisen varaa.  Ylisukupolvisuuden ymmärtäminen auttaa hahmottomaan paremmin syitä ja niiden seurauksia. Kiperä lastensuojeluongelma voi ratketa siihen, että kuullaan perheen historiasta lapsen isoäitiä. Olen törmännyt omassa työssäni liian kapeaan ajatteluun oman alan vaikuttamismahdollisuuksista. Erään lastensuojeluviranomaisen oli vaikea ymmärtää sitä, miten isoäidin hoitoneuvotteluun osallistuminen voi auttaa ja edistää oman asiakkaan asioita. Ihmiset eivät ole irrallaan omasta historiastaan ja aiempaa laajempi näkökulma avaa uusia ulottuvuuksia ja yllättäviä ratkaisuja pitkään hiertäneisiin pulmiin.

Vastauksina tutkimuksen kysymyksiin saatiin se, että sotatraumat näyttävät siirtyvän seuraaville sukupolville. Vanhempien sotatraumat ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä ja elämänvalintoihinsa. Ensimmäisen ja toisen polven tutkittavat eivät olleet osanneet tai halunneet hakea apua, koska he kokivat sen häpeällisenä.  He ajattelivat, että elämä on vaikeaa ja heidän tehtävänään on kestää se. Psyykkiset sairaudet olivat sodan aikana ja se jälkeen häpeä, josta vaiettiin. Hermojen menetys l. tärähtäminen nähtiin tuolloin mielisairautena. Naisilla taas ei ollut mahdollisuutta olla heikkoja ja he sairastuivat sodan aikana vahvuuteen.  Heitä vaivasi kiitollisuuden velka sodassa olleille miehilleen. Tunteet oli pakko kuolettaa. Tärkeintä oli jälleenrakentaa maata ja mennä eteenpäin. Tämä ilmeni usein kovuutena ja armottomuutena omia lapsia kohtaan.  Naiset kertoivat pysyneensä avioliitoissaan velvollisuudesta. Tuo vahvan suomalaisen naisen myytti elää yhä vahvana. Traumatisoituneilla miehillä taas oli sodan jälkeen suuria vaikeuksia siirtyä isän rooliin. Heillä oli usein etäiset suhteet lapsiinsa ja tunteiden säätely oli sodan kovettamille miehille vaikeaa. Etenkin pojat kokivat tasapainottoman miehen mallin raskaana. Isien runsas alkoholin käyttö ei helpottanut tilannetta.

Toisen sukupolven tutkittavat kokivat vanhempiensa jättäneen heidät kokonaan yksin. He olivat sitä mieltä, että se oli suurin syy heidän ongelmiinsa. Heille oli jäänyt kalvava sylin ikävä. Myös vanhempien väkivaltaisuus, isien alkoholinkäyttö ja vaikeitten asioiden ohittaminen aiheuttivat heille paljon ahdistusta. Heillä oli paljon psyyken ongelmia ja parisuhteissaan he eivät olleet onnellisia.  Osa heistä eli vain järkeensä luottaen ja osalla alkoholi auttoi pahimpien ahdistuksien yli.  He kokivat, että eivät olleet voineet käyttää kykyjään ja olivat usein vain ajautuneet opiskeluihinsa ja työpaikkoihinsa. Tärkeintä oli ollut löytää joku työ, jolla elättää itsensä. Ensimmäisen polven tapaan myös he olivat joutuneet siirtämään omat tarpeensa ja unelmansa syrjään.

Kolmannen polven tutkittavat olivat hakeneet apua epämääräisiin oireisiinsa, joita he eivät osanneet sanoittaa. Tämän vuoksi he eivät olleet kokeneet saavansa apua niihin yrityksistään huolimatta.  Heillä oli ollut vaikea löytää sopivaa opiskelupaikkaa ja heillä oli ollut myös parisuhdeongelmia. Kolmannen polven haastateltavia ahdisti myös kotoa peritty puhumattomuuden kulttuuri, josta he halusivat päästä eroon. Moni kolmannen polven edustaja koki olevansa ajelehtija elämän virrassa.

Tutkittavani ovat selvinneet elämästään tänne saakka joskus hyvin vaikeista lähtökohdista. Kaikilla heillä on halu selvittää suhteensa menneisyyteen. Eräs haastateltava kertoi luopuneensa onnellisuuden tavoittelusta ja ymmärtäneensä, että kaiken keskiössä on ilo.

"Mulle tulee mieleen se, että onnen tavoittelu on turhaa, mutta elämänilo on hieno asia. Kun elämänilon löytää, niin silloin sitä jaksaa vastaanottaa myös niitä vastoinkäymisiä ja kaikkee. Sitä voi tavoitella; elämäniloa”.

Kirjoittaja:
Päivi Helakallio
Vanhempi suunnittelija
Turvallisen vanhuuden puolesta - Suvanto ry